Tein aamulla lenkin rantaan (siitä enemmän Kunnollinen Kati -osiossa). Olen niitä vainoharhaisia jotka vilkuilevat jatkuvasti sivuilleen mahdollisten päällekarkaajien pelossa. Mua on aina pelottanut pimeät (tai valoisatkin) yksinäiset tiet ja polut, metsät, puskat ja pensaikot joista saattaa....

En tiedä mistä nuo pelot ovat syntyneet. Muistan lapsena että äiti otti aina taskuunsa jakoavaimen tai muun työkalun kun lähti lenkille Näsinpuistoon. Sanoi kumauttavansa kaaliin jos joku käy päälle.

Sitten on tietysti ne kaikki elämän varrella luetut lehtiuutiset raiskauksista ja pahoinpitelyistä. Puhumattakaan kirjoista ja elokuvista. Eli johan alkavat mielikuvituksessani puskat kuhista hullua tappajaa ja sekopäätä raiskaajaa.

Ja tänään sitten;
en voinut palata tavanomaista reittiä rannalta, sillä eräs polunpätkä oli eristetty poliisin nauhalla. MIKSI?
Kaikki nuo ylläkuvaamani kauhujutut alkoivat pyöriä päässä. Voihan se olla mitä vaan, mutta mulle tuli hiukan tutiseva olo.

Rannalla oli rantakahvila vielä aivan normaalisti auki. Ihmisiä istui pöydässä kahvikupposten ja kirjojen tai lehtien kanssa. Jo kello 9.30 näki että tästäkin tulee aurinkoinen päivä.
Olisi tehnyt mieli mennä uimaan, muttei ollut uikkareita. Toivottavasti viikonloppuna vielä pääsee, niin mennään koko porukka.