Ensimmäisen kerran taisin kuulla sen silloin kun tanssin balettia. En tiennyt kappaleen nimeä, mutta sitä soitettiin usein tanssitunnilla. Tunnit pidettiin vanhassa talossa jota ei enää ole. Rappukäytävässä haisi ummehtuneelta ja kostealta. Kai hiukan homeeltakin. Pukuhuoneessa haisi hartsi ja isojen tanssijoiden hiki. Tanssisalin puulattia narisi, ja talvella yksinkertaiset ikkunat olivat huurussa ja valuivat vettä. Ulkona oli pakkanen, mutta yhdestä ikkunasta aina välillä tuuletettiin.

Soittaja soitti, otti kiltisti uusiksi aina kun tuikea opettaja pyysi - ei aina niin kauniisti. Miten tanssinopettajat ovatkin aina samanlaisia? Niillä on suora ryhti, tietysti, mutta myös luiset sormet millä ne korjaavat asentoja ja näpäyttelevät. Usein niillä on myös kolkko ääni joka moittii, mutta myös kannustaa ja lopulta kehuukin.

Se musiikki...en tiennyt silloin sen nimeä. Seuraavan kerran se taisi tulla vastaan kun sain lahjaksi pienen käännettävän soittorasian. Soittelin sillä, ja muistin heti mitä sen tahtiin harjoiteltiin. Soittorasiaa saattoi soittaa juuri sillä tempolla kuin halusi. Pyöritin sitä hitaasti, välillä liian nopeasti ja sitten oikealla nopeudella. Sen kuunteleminen on ihan taikaa! Miten niin pienestä vehkeestä voi tulla niin maaginen ääni..varsinkin kun sen laittaa puualustalle kun soittaa.

Ja nyt sitten...ostin levyn, sellainen keski-ikäisten kokoomalevyn missä on "rauhoittavaa musiikkia". Siellä se kappale on, ja nyt tiedän sen nimenkin. Se on Chopinin Nocturne en mi bémol majeur nro 2. Kaunis. Ihmeellistä miten mieli muistaa musiikin avulla.