Menin aamulla keskustaan ranskantunnille. Bussissa piti maksaa rahalla, koska kuukausikortti ei ole enää voimassa. Se tuntui jotenkin erityisen hyvältä. Ohi. Loppu.

Saimme viikko sitten tehdyn tentin takaisin ja olen oikein tyytyväinen tulokseen. 18/20 pistettä. Meillä oli sijainen (ennestään tuttu opettaja) joka on tuhannen kertaa oikeaa opettajaamme mukavampi. Lopputunnin pelasimme Pictionarya - ja lopulta huomasimme tunnin loppuneen jo liki 30 min. sitten! Olimme pelanneet niin innoissamme, että aika vain meni johonkin.

Kurssin jälkeen ostin itselleni kiitokseksi ranskankielisen kirjan ja harmaan t-paidan. Molemmat tuovat iloa ja halvalla päästiin.

Kun tulin kotiin kuulin poikien huudon jo alaovelle. Asiasta vähemmän tietäville: asumme toisessa (tai suomalaisittain oikeastaan kolmannessa) kerroksessa. Huudon syy oli yksi miekka, jolla isompi oli iskenyt pienempää, joka oli ensin pilkannut isompaa, joka oli sitä ennen tönäissyt pienempää, joka oli hiukan aikaisemmin hajottanut isomman Lego-lentokoneen.

Nyt täällä ei kuulu kuin naputi naputi koneelta kun kirjoitan.
Mies lähti käskystäni poikien kanssa johonkin. Sanoin, että on oikeus ja kohtuus että saan olla yksin nyt. Hänelle sen sijaan on kivaa tiedossa illalla. On Ranskan kansallispäivä ja suurlähettilään talon puutarhassa on jokavuotinen juhla. Jään marttyyyrinä kotiin ja mies menee syömään ja varmasti hiukan juomaankin.
(Totta puhuakseni ei ihan tautisesti harmita, vaikken löytänyt meille ketään lastenvahtia jotta voisin itsekin mennä. Taivaalla roikkuu mustia pilviä, vain räjähdystä odottaen....)

Mutta tämä on siis viimeinen viikonloppumme täällä.
Ajattelen sitä koko ajan. Ei sillain "lällällää, mepä lähdetään", mutta en myöskään kaiholla. Oikeastaan...ei tunnu yhtään miltään.