Olen taas sattuneesta syystä (keskustelu erään suomalaisnaisen kanssa juuri eilen) täynnä niitä ihmisiä jotka katsovat oikeudekseen tietää mitä minun täytyy. Heidän mielestään:

- minun täytyy ajaa autoa (se tekee susta niin riippumattoman ja helpottaa niin paljon sun elämääs)
 
Vaan kun:

- en tykkää ajamisesta, oikeastaan pelkään sitä. Tai en pelkää itse ajamista, vaan onnettomuuksia. Etenkin pelkään sitä, että vahingoitan muita kuin itseäni, vaikkapa poikia.

- minusta autolla ajaminen ei tee naisesta sen tasa-arvoisempaa. Sellaistakin välillä aina kuulee että jo TASA-ARVON VUOKSI mun pitäisi kuulemma ajaa.

- mulla on mies joka haluaa ajaa ja jonka kyydissä haluan matkustaa. Hän ei kiellä minun ajamistani muttei luojan kiitos painostakaan siihen.

"Mutta kyllä siihen tottuu" huutaa vastalauseiden kuoro.
Voi olla. Mutta entäs jos ei halua tottua? Eikö sitä pirulauta selviä tästä elämästä ilman autoilua?
Kansantansseihin/runonlausuntaan/telinevoimisteluun/korkeisiin paikkoihin/simpukoihin/kärkitossuihin/korkokenkiin/lukemiseen/yövuoroihin/
avohaavoihin/kaurapuuroon/karuselliin ja moniin muihinkin asioihin sitä tottuu - mutta kaikki eivät halua. Autoilusta kieltäytymisestä vaan nostetaan "kylläsunnypitää" -konsertti.

Myönnän:
- että on tilanteita joissa autoilu helpottaisi elämääni MUTTA vastentahtoisesti ajaminen lähinnä vain vaikeuttaisi, sillä se aiheuttaisi mulle valtavaa stressiä. En ala syömään jotain paniikkihäiriöpillereitä jotta uskaltaisin ajaa.

- että mikä sopii minulle ei sovi kaikille. Eli ymmärrän vallan hyvin niitä, jotka eivät ymmärrä minua tässä asiassa. Välistä vaan tuntuu ettei saisi tehdä mitään toisin kuin valtaosa väestöstä. Etenkin naisia tuntuu ärsyttävän toinen nainen joka ei aja. Miksiköhän?

Tiedän:
- että teknisesti osaan ajaa autoa sen verran, että vaikkapa hätätilanteessa voisin sitä käyttää. Se tieto on hyvä olla.