Olen
taas sattuneesta syystä (keskustelu erään suomalaisnaisen kanssa juuri
eilen) täynnä niitä ihmisiä jotka katsovat oikeudekseen tietää mitä
minun täytyy. Heidän mielestään:
- minun täytyy ajaa autoa (se tekee susta niin riippumattoman ja helpottaa niin paljon sun elämääs)
Vaan kun:
- en tykkää ajamisesta, oikeastaan pelkään sitä. Tai en pelkää itse
ajamista, vaan onnettomuuksia. Etenkin pelkään sitä, että vahingoitan
muita kuin itseäni, vaikkapa poikia.
- minusta autolla
ajaminen ei tee naisesta sen tasa-arvoisempaa. Sellaistakin välillä
aina kuulee että jo TASA-ARVON VUOKSI mun pitäisi kuulemma ajaa.
- mulla on mies joka haluaa ajaa ja jonka kyydissä haluan matkustaa.
Hän ei kiellä minun ajamistani muttei luojan kiitos painostakaan siihen.
"Mutta kyllä siihen tottuu" huutaa vastalauseiden kuoro.
Voi olla. Mutta entäs jos ei halua tottua? Eikö sitä pirulauta selviä tästä elämästä ilman autoilua?
Kansantansseihin/runonlausuntaan/telinevoimisteluun/korkeisiin
paikkoihin/simpukoihin/kärkitossuihin/korkokenkiin/lukemiseen/yövuoroihin/
avohaavoihin/kaurapuuroon/karuselliin ja moniin muihinkin asioihin sitä
tottuu - mutta kaikki eivät halua. Autoilusta kieltäytymisestä vaan
nostetaan "kylläsunnypitää" -konsertti.
Myönnän:
- että
on tilanteita joissa autoilu helpottaisi elämääni MUTTA
vastentahtoisesti ajaminen lähinnä vain vaikeuttaisi, sillä se
aiheuttaisi mulle valtavaa stressiä. En ala syömään jotain
paniikkihäiriöpillereitä jotta uskaltaisin ajaa.
- että mikä
sopii minulle ei sovi kaikille. Eli ymmärrän vallan hyvin niitä, jotka
eivät ymmärrä minua tässä asiassa. Välistä vaan tuntuu ettei saisi
tehdä mitään toisin kuin valtaosa väestöstä. Etenkin naisia tuntuu
ärsyttävän toinen nainen joka ei aja. Miksiköhän?
Tiedän:
- että teknisesti osaan ajaa autoa sen verran, että vaikkapa hätätilanteessa voisin sitä käyttää. Se tieto on hyvä olla.
torstai, 1. syyskuu 2005
Kommentit