Minulla on huonot hermot, myönnän.
Yksi asia venyttää ne äärimmilleen, ja yleensä raivotilan raja ylittyy joka kerta. Se on poikieni pyöräily.

Edes isompi ei osaa ajaa ilman apupyöriä (ok, ei ole juuri harjoitellutkaan koska ei halua, eikä asia ole minulle itselleni tärkeä).

Molempien pyörät taitavat olla heille liian pienet.
Molemmat ajavat kuin päättömät kanat, ja jokaisesta pyöräreissusta tulee noiden kahden välinen kilpailu. Kundit sekaantuvat toistensa pyöriin, kaatuilevat suoralla tiellä minne sattuu, ajavat puita päin kun katselevat taakseen ja sivuilleen ja taivaalle, ajavat liki kanaviin samasta syystä, rossaavat suoraan koirankakkoihin varoituksista ja viiltävästä huudostani huolimatta jne. jne. jne.

Pyörien kuljettaminen hissillä alakertaan on oma lukunsa, ja sama takaisin kun tullaan voipuneena kotiin.