Sunnuntaina lähdin isomman pojan kanssa kaksin ostamaan synttärilahjaa luokkakaverille. Pitkän harkinnan jälkeen Jean-Baptiste tulee saamaan Lego-lentokoneen. Tänään minun pitää kuulemma ostaa vihreä, tyhjä kartonki, mistä tulee syntymäpäiväkortti. Sen PITÄÄ olla vihreä, sillä J-B pitää vihreästä.

Ostosten jälkeen menimme Burger Kingiin. Olin maksamassa ruokia kun huomaan ettei poika ole enää missään. Hän ei ole ollenkaan karkailevaa tyyppiä, joten ensimmäinen ajatukseni oli, että hänet on napattu. Olin siitä jo aivan varma, kun poikaa ei löydy vessasta, ei pöydistä, ei mistään. Oloni oli aivan epätodellinen. Katselin filmiä, jossa joku äiti etsii poikaansa. Ajattelin että tänään, 27.11.2005 näin sitten poikani viimeisen kerran.

Kysyin oven luona istuvalta mieheltä onko tämä nähnyt valkotukkaisen pojan menevän ulos ovesta yksin tai jonkun kanssa...Ei ollut huomannut ainakaan. Mies alkoi kanssani etsiä ravintolasta koska huomasi että alan olla sen verran paniikissa etten enää havaitse ehkä kaikkea.

Ja siellä, tupakkapuolella yhden kauhean pylvään takana istuu pieni kuusivuotiaani yhden hengen pöydässä selkä minuun päin.
Hän oli aivan rauhallinen - ja miksei olisi ollutkin! - koska hänhän oli vain tullut varaamaan pöytää.

Huokaus. Huh huh.

Söimme ateriamme, minä hiljaisena ja niin kiitollisena siitä, ettei se jäänytkään viimeiseksi kerraksi. Ulkona juttelin vielä hetken tuon tuntemattoman miehen kanssa. Hän oli kolmen poikansa kanssa, ja kertoi että oli pari kertaa itsekin joutunut samaan paniikkiin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Lähdin pojan kanssa ratikalla kotiin. Ratikassa hän sanoi: "Minä tunsin yhden niistä pojista. Se on Julian meidän koulusta. Ei ole samalla luokalla, mutta viime vuonna oli".
Sitten tajusin miksi mies oli niin tutun oloinen, ja miksi hän oli puhunut minulle jotenkin niin tuttavallisesti...Luulin häntä hollantilaiseksi, ja puhuin englantia. Muistan miettineeni että tuolla hollantilaisella on aika ranskalainen aksentti...;-)