Esikoinen oli eilen kutsuttu luokkakaverinsa luokse kylään, koska noin kerran kuussa keskiviikko on koulusta vapaa opejen kokouksen vuoksi. Sovimme äidin kanssa että rahtaan pojan kymmeneksi heille, ja haen sitten parin kolmen tunnin kuluttua pois. Näinhän se yleensä näissä koulupiireissä menee; lapset vierailevat mutta äidit eivät (elleivät nyt satu olemaan oikein hyviä ystäviä). Mitään suurempaa intoa toisiin äiteihin tutustumiseen en ole koululla havainnut - niin itsessäni kuin muissakaan äideissä. Noh, tuo ei haittaa.

Esikoisen luokkakaverin osoite on ihan koulun nurkilla. Se jo yksinään kertoo jotakin asumuksen mallista. Sitten kun muistelin ko. pikku herrasmiestä noin ulkonäöltä niin muistin että hänhän onkin se aika usein polvihousuihin ja pikku krakaan tällätty poikanen. Toinen "vinkki".

Nousimme bussista ja aloin etsiä oikeaa taloa. Kaikki kadun talot ovat joko suurlähetystöjä, diplomaattien taloja tai muuten valtavia hökötyksiä. Eli joku niistä sitten.

Oikea löytyi, ja vaikka luulen nähneeni upeita/suuria/kalliita/mahtavia/näyttäviä/komeita/kauniita jne.
taloja ennenkin, niin johan leuka loksahti. Sillain ilman ääntä onneksi. Poikani sanoivat molemmat WAU - nelivuotiaskin.

Ja olihan se kaunis talo. Kolme kerrosta, tilaa noin arviolta 400 neliötä. Suuuuuri puutarha labyrintteineen etupuolella, takana toinen ssuuuuuri puutarha suihkukaivoineen, vaalllllltava aurinkoterassi toisessa kerroksessa...valkoinen, mahtava talo. Ei sellainen ökymalli kuitenkaan vaan kaunis.

Kun hain pojan kolmen tunnin kuluttua olin hukkua selostukseen. Augustanilla kun oli ollut kaikkia ihania leluja, ihana suuri oma huone, ihana piha, kaikenlaista...ONNEKSENI ei tullut kysymystä/vaatimusta miksei meillä ole samanlaista, vaan näytti siltä että poikani oli vain aidosti iloinen toisen hienoista jutuista. Kumpa se asenne pitäisi.