Omaan nyyhkytykseen ei ole kiva herätä. Ei tietysti jonkun toisenkaan, sen puoleen.

Viime yönä jouduin katselemaan ohjelmaa missä minulla oli joku niin tappava tauti, että sairaalassa neuvoivat tulemaan seuraavan viikon maanantaina saamaan tappavan piikin. Se toimisi kuulemma niin, että se nukuttaa ensin ja sitten vain kuolee.

Ajattelin että ei kai siinä sitten muu auta kuin piikille mennä. Aloin valmistella poikiani siihen ettei äiti tule sieltä sitten enää kotiin. Molemmat kyselivät että koska tulet ja porua riitti, puolin ja toisin. Ostelin heille leluja ja pikkuesineitä muistuttamaan minusta, ja tuomaan lohtua kun olen kuollut. Äitini tarjoutui ostamaan minulle hatun jota olin pitkään halunnut. Sanoin etten tarvitse mitään hattua, koska kuolen pian.

Ja aamulla sitten heräsin valtavan itsesäälin vallassa, ja nyyhkytin vielä hereilläkin hetken aikaa.