Keskustelin viikonloppuna erään naisen kanssa, jota en ennestään tuntenut. Jostakin syystä hän alkoi ääneen pohtia minulle elämänsä suuntaa. Vakinaisesta työstä oli tullut lähinnä väkinäistä, suhde mieheen oli rempallaan, kova huoli teini-ikäisestä pojasta jne.

Olen vuosien mittaan useinkin huomannut olevani kuin diplomaatti, välikäsi tai kuin työpaikan luottamusmies. Olen kovasti otettu siitä, että monet ihmiset mielellään avautuvat minulle. Se kertoo kai siitä, että heidän mielestään minuun voi luottaa, ja että minusta voisi olla apuakin. Olen kuullut myös että minulle on "helppo kertoa asioita".

Asialla on kuitenkin toinenkin puoli. Joskus olen saanut kuulla liian raskaitakin asioita, ja joskus olen tuntenut olleeni kuin puun ja kuoren välissä. "Ethän sitten kerro hänelle..?" ja toiselta osapuolelta sama juttu. Olen tiennyt ihmisten suurimpia salaisuuksia ja suuni on sinetöity. Se kuluttaa.

Pitäisikö sitten tyssätä heti alkuunsa kun joku haluaa puhua tärkeistä asioistaan? Minusta ei. Ainakaan minä en halua enkä osaa sitä tehdä. En tiedä olenko hyvin kasvatettu vai pöhkö, joka ei osaa suojella itseään, mutta minusta vähin mitä voin tehdä on kuunnella jos se kertojaa auttaa. Yleensä yritän myös aivan aidosti auttaa. Kerron mielipiteeni jos se kysytään.

Mutta entä jos joku kaunis päivä polla poksahtaa tilanteessa missä on kyllästetty liian suurella määrällä tulenarkaa tietoa? Tai omat asiat jäävät hunningolle toisten elämää miettiessä? Entä kuka on se, joka kuuntelee MINUA? Osaanko edes kertoa itsestäni, vain olenko vain ikuinen ymmärtäjä ja kuuntelija?