Söin juuri aamiaiseni ja havahduin huomaamaan että olen totisesti tapojeni orja. Tai pikemminkin; jumiudun tekemään jotakin samaa, samalla tavalla pitkäksi aikaa. Sitten tulee joku uusi juttu, ja sitten sitä vanhaa tapaa ei voi enää käyttää ollenkaan. Esimerkkinä siis aamiaiseni: koko tämän vuoden olen aloittanut aamuni teellä ja leivällä, joka on paahdettu ja jonka päällä on voita, aprikoosihilloa ja suolalihaa. Tässä järjestyksessä, koska se on tärkeä juttu. Vielä en ole kyllästynyt. Toisaalta....söin muinoin vuosikaupalla paahtoleipiä, joiden päällä oli voi, juusto ja tomaattia.

Jos minulla on (tai siis KUN minulla on) uutta musiikkia mistä pidän, veivaan yleensä samaa levyä tai samaa biisiäkin uudelleen ja uudelleen. Vaihe kestää yleensä vain muutaman päivän, mutta on sitäkin intensiivisempi.

***

Lauantaina oli taas ranskantunti. Keskustelimme mm. elokuvista, ja kyseltiin että itkeekö itse kukin helposti leffassa, nauraako paljon ja muiden kanssa samaan aikaan ja muuta sellaista. Kerroin totuuden mukaisesti että meillä mieheni on se joka pillittää milloin minkäkin elokuvan takia. Näyttäkää  hänelle vaikka Shindlerin lista ja odottakaas vaan! Minä puolestani saatan liikuttua elokuvasta myös, mutta en - prle soikoon! - tillitä julkisesti. Ehkä jos katson yksin jotakin.

Naurun kanssa meneekin sitten niin, että naurettaviksi tarkoitetut jutut eivät saa yleensä minussa aikaan mitään reaktiota - ärsyyntymistä ja pitkästymistä lukuunottamatta. Elokuvissa hirnahtelen eri tahtiin muiden kanssa, yleensä tosin sisään päin.

***

Joku on kaivellut minun karkkipussiani.
Toisista karkeista on syöty vain hedelmäpää, ja salmiakkipuoli on jätetty huomaavaisesti (märkänä kuolasta) pussin pohjalle lillumaan. Siirryn pian muihin nautintoaineisiin.