Sairastuvalta huomenta!
Eilen päästiin puistoon, totta vie päästiin. Pois ei meinattu sitten päästäkään. Siinä kävi katsokaas näin:
Pojat ottivat pyöränsä ja ajoivat puistoon, ei ihan lähelle. Minä hölkytin perässä, sillä minulla ei ole pyörää (sillä minä en ole mikään pyöräilyn ystävä). Puistossa pojat ajoivat vielä ympäriinsä, kunnes kuului räsähdys, ja pienempi kaatui pyörällään. "Même pas mal!" - 'ei edes sattunut' oli tietysti heti huudettava, vaikka onnettomuuden uhrin naama kieli muista tuntemuksista...

Pyörää kuitenkin sattui. Ketjut olivat pudonneet paikaltaan. Ajattelin ensin, että työnnetään se kotiin, mies korjaa kuten yleensä. Sitten olo puistossa alkoi käydä tylsäksi, ja ajattelin ihan hiukan vaan katsoa voisinko tehdä asialle jotakin. Jos ihan vaan kepillä koittaisi sorkkia etteivät sormet rasvaannu...

Mutta kävi taas kuten niin usein: jostakin tuli sisu-prkle -fiilis joka kertoi, että pakkohan minun on osata. Tehtävä alkoi tuntua suorastaan haasteelta! Ilman työkaluja aukaisin muovisen ketjusuojuksen, pääsin ketjuihin käsiksi ja käänsin pyörän ylösalaisin seisomaan, jotta työskentely olisi helpompaa. Sain nostettua ketjun moneen kertaan isomman mikäsenytonkaan päälle. Kun sain ketjun myös pienemmän mikäsenytonkaan päälle, se tietysti putosi sen isomman päältä. Sama toistui useaan kertaan. Nyt oli jo hällä väliä tuleeko käsiin tai vaatteisiin rasvaa, nyt piti selvittää Ongelma.

Lisää sisu-prkl:että virtasi suoniini, kun läheiselle penkille tuli pari gigolonnäköistä en-tiedä-minkämaalaista isää poikiensa kanssa. Keskustelivat murteellisella hollannilla jostakin, eikä se ainakaan ollut säätilaa koskeva keskustelu. Olisi voinut olla viisas ele kysyä apua noilta kahdelta, sillä vaistosin että he olivat sellaisia jotka nauttivat saadessaan pelastaa neidon pulasta. Normaalisti olisin varmaan niin toiminutkin, mutta mikä lie PMS iski päälle ja sisu-prkl;een prosentti veressäni nousi nousemistaan.

Sitten sain ketjut molempien mikäsenytonkaan päälle samanaikaiseti, voitonriemuinen hymy hikisillä kasvoillani käänsin pyörän oikein päin, ja näytin pojalle miten pyörät nyt taas pyörivät kun polkee. Poika otti pyörän ja ajoi tiehensä.

Minä en puolestani enää saanutkaan selkääni suoraksi! Kello kertoi että olin ollut noin tunnin (one hours, une heure, en timme) kamalassa kyyryasennossa pää alaspäin. Selkä jumankauta ei suoristinut. Onneksi penkki oli lähellä - tyhjä penkki.

Siinä kun istuksin ja yritin varovasti oikoa kroppaani kuulin miten ketjut putosivat taas. Silloin tein pikaisen päätöksen lähteä kotiin, toimi selkä tai ei. Poika työnsi urheasti rikkinäistä pyöräänsä, isompi ajeli ivallisesti rallatellen omalla, hienosti toimivalla rukillaan...ja minä kyyristelin porukan jatkona kuin Notre Damen kellonsoittaja.

Ilta meni särkylääkkeitä nappaillessa. Välillä selkä oli melkein normaali - tänä aamuna kyyristellään taas nöyrästi. Sisään ja uloshengityskin aiheuttaa kuin krampin. Mies sai minut raivon valtaan kyselemällä koko eilisillan ja tämän aamun "onko se lihas vai onko se hermo??". Hän on huolestunut mutta ei se nyt auta. Minä sanoin etten edelleenkäänt tiedä onko se lihas vai onko se hermo, mutta että minulta menee hermot ellei hän nyt justiinsa lähde töihin.

Ja menihän se. Ja minä jatkan särkylääkkeiden kanssa, yritän varovasti venytellä ja tietysti istun tiekoneen ääressä koska se ei satu. Ja illaksi tilasin kaupasta kauheasti suklaata. Nyt jos joskus sitä tarvitaan.