Tiedän jo ihan varmasti mitä tulen kaipaamaan kun muutamme täältä Brysseliin. Merta ja dyynejä. Mukaan niitä ei saa.
Tänä aamuna kahdeksalta oli jo melko lämmintä. Kastelin parvekkeella basilika- ja rosmariiniviljelyni ja hengitin syvään. Meri tuoksui siltä, kuin se tuoksuu aina silloin kun viileä aamu nopeasti lämpenee päiväksi ja kun tuuli käy oikeasta suunnasta.
Se on hieno tuoksu - eikä minulla kohta ole sitä enää.
Toivon mukaan sen tilalle tulee paljon muuta, mitä täällä ei ollut.

*

Mies ei pääse tänäkään kesänä Suomeen. Viime kesänä käytimme tarkoituksella hänen lomansa autoiluun ja sukulointiin Ranskassa. Onneksi käytimmekin, sillä se oli antoisa loma. Tänä kesänä tämä uusi työpaikka ja muutto vie loman, mutta haluaisin silti poikien kanssa Suomeen. Minähän kävin helmikuussa, mutta pojat eivät ole nähneet isovanhempiaan eivätkä ystäviä viime kesän jälkeen. Ihan jo senkin takia on päästävä.

Poikien kanssa yksin reissaaminen on vaan aika raskasta. Ei niinkään se maasta toiseen liikkuminen, vaan se, että on koko ajan ainoana vanhempana kieltämässä, neuvomassa, pelastamassa milloin mistäkin...yksinkertaisesti; on kuin yksinhuoltaja kesäretkellä. Omasta lomasta nauttiminen jää hiukan taka-alalle. Toki ymmärrän että pojat haluavat vaikka tehdä sen perinteisen huvipuistoreissun ja mitä niitä on, ja mikäs siinä, tehdään vaan. Vaikeinta onkin oikeastaan se ihan arki, koska koko ajan ei lomallakaan voi tehdä jotakin kivaa (joka on yleensä vielä kallista...).

Minua harmittaa sekin, että mieheni ei pääse Suomeen juuri tänä kesänä, kun minä täytän 40 elokuussa. Olin kuvitellut että olisimme voineet Suomessa juhlia sitä yhdessä ystävien kanssa jotenkin. Iso osa jää puuttumaan kun mies on poissa.

*

Tajuan tietysti ettei kaikkea voi saada. Siksi keskitynkin tuon em. jutun murehtimisen sijasta iloitsemaan siitä, että parin, kolmen kuukauden kuluttua meillä on uusi koti. Minkälainen - en tiedä. Uskon että se on kerrostaloasunto, sillä molemmat olemme aina asuneet sellaisessa, emmekä oikein muuta osaa kuvitella. Minä toivoisin että asunto olisi vanhassa (1900-luvun alun) kerrostalossa, mies toivoo ehkä jotakin modernimpaa. Molemmat vaadimme ettei siellä ole senttiäkään kokolattiamattoa..ei koskaan, ei ikinä enää. Sijainnille antaa suuntaa ennen kaikkia ranskalainen koulu, johon ilmoitamme pojat.

Salaisesti toivon että uudessa asunnossa olisi minulle joku tila, mihin voisin levittäytyä papereiden, maalien, valokuvien, kankaiden, lankojen, pensseleitten sun muiden kanssa. Oikeastaan..mitä enemmän sitä ajattelen, se alkaa tuntua Välttämättömältä.

*

PS. Violet on tehnyt ompelukoneella taas jotakin.