Olen tämän vuoden aikana saanut jo ihmeen monta kertaa sanoa aivan täydestä sydämestä ja rehellisesti: "olipa hauska tavata!". Taas tänään tuli sellainen tilanne, kun hain poikia koulusta. Puhuin heille suomeksi koulun pihalla jotakin, ja minua tarttui hihasta vanhempi rouva joka sanoi "suomea, minäkin olen suomalainen!". Sitten aloimme jutella. Hän kertoi olevansa 60-vuotias, muuttanut kolmekymppisenä Ranskaan, asuneensa siellä siitä asti. Hänen tyttärensä syntyi Ranskassa, meni ranskalaisen miehen kanssa naimisiin, asuvat nyt Haagissa ja lapsensa ovat poikieni koulussa myös. Tuon äidin kanssa olen puhunutkin joskus, mutta hän ei osaa suomea juuri lainkaan. Ymmärtää, muttei osaa puhua. Hänen äidinkielensä on ruotsi, jota hän käyttää lastensa kanssa aina.

Mutta tämä 60 vuotias äiti siis puhui suomea - murteellisesti ja "vanhanaikaisesti" tosin - ja miten kummassa kymmenen minuutin aikana ehdinkin tuntea valtavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen kanssaan! Ajattelen moneen kertaan että olenko minä siinä, kahdenkymmenen vuoden kuluttua...Hän kertoi paljon elämästään ja suomen kielen (ja ruotsinkin..) unohtamisesta ja kielen muuttumisesta jäykäksi ja ihmissuhteiden muuttumisesta kun ystävät jäivät Suomeen ja uusia tuli maailmalla. Todella mukava, ystävällinen, mielenkiintoinen ihminen.
Olipa hauska tavata!