Eilen illalla käytiin meilllä taas viime aikoina tutuksi käynyt keskustelu 8-vuotiaamme kanssa:
- Äiti, olenko minä taas kasvanut?
- No kyllä varmaan, miten niin?
- Siis että pääsenkö jo Särkänniemessä niihin yksiin koneisiin?
- Ai niihin, joissa pitää olla 140 senttiä?
-  Niin..

Mittanauha laatikosta ja totuus esiin!
Viisi ja puolivuotias on 119 senttiä pieni. Kahdeksanvuotias on yhdeksän senttiä suurempi pieni, eli 128 senttinen. Ei aukene isommalle vielä portit vehkeisiin, joissa pitää olla 140-senttinen. Pienempi saa sen sijaan juhlia sillä, että Koskiseikkailuun pääsee nyt. Viime kesänä joutui katsomaan vierestä, miten isoveli meni mummun kanssa. Mukaan ei päässyt edes aikuisen kanssa. Onneksi Tukkijoen pärskeissä sentään sai kastua...Mutta tänä kesänä se puuttuva sentti venytetään vaikka mistä, tai sitten pannaan paksut tennarit jalkaan.
Hurricane ja Korkkiruuvi odottavat!

***

Äidin mielestä nämä molemmat ovat niin kauhean pieniä vielä. Välillä ainakin. Mutta on heissä valtavat erot. Muistelen vanhempaa viisi-kuusivuotiaana. Hän oli paljon "isompi poika" kuin tämä toinen. Vai oliko? Johtuuko harha siitä, että pienempi on aina ollut sellainen joka tykkää halailla, tulla syliin ja ihmisten viereen. Isompi ei niinkään. Ei ole tuntunut yhtään "vauvamaiselta" enää pitkään aikaan oikeastaan. Vai johtuuko tämä tunne etenkin nuoremman "pienuudesta" siitä, että hän on pienin joka meillä on? Olemme hyvin tiedostaneet, ettei meillä enää tämän pienempää lasta ole. Se tuntuu hiukan haikealta - mutta samaan aikaan helpottavalta.