Ensimmäinen päätös muuttoon liittyen taitaa olla tehtynä. Olemme miettineet poikien kouluvalintaa paljon, kyselleet sieltä ja täältä mielipiteitä ja tietoa ja lopulta päädyimme siihen, että pojat menevät ranskalaiseen kouluun kuten täällä Haagissakin. Asiassa on vain yksi ihan pienen pieni mutta; pitää nimittäin mitä pikimmin varmistaa että koulussa on tilaa ensi syksynä!

Lista tehtävistä asioista on pitkä tällä hetkellä. Yksi kerrallaan kuitenkin, kyllä se siitä. Aikaa ei ole paljon,mutta tiedän ihmisiä jotka ovat muuttaneet paljon pienemmälläkin varoitusajalla - ja paljon kauemmaksi. Nyt on kyse vain n. kolmestasadasta kilometristä. Se ei loppujen lopuksi ole paljon.

Alan jo ajatella mitä kaikkea teen täällä "viimeistä kertaa". Se on enimmäkseen nautinnollista, vaikken mitenkään ovet paukkuen lähdekään. En voi silti olla ajattelematta vaikkapa täydessä bussissa että kohta minun ei tarvitse enää kuunnella tätä kieltä korvissani ja suojautua musiikilla julkisissa kulkuneuvoissa tai kaupoissa. Ei aina, mutta usein. Tämä voi kuullostaa jonkun korvissa liioittelulta ja herkkänahkaisuudelta, mutta mun on pakko sanoa etten siedä tätä paikallista kieltä. Kieltenopettajana minä toki en "saisi" sanoa että joku kieli olisi "kauniimpi" kuin toinen, mutta...Ja jos hollantia voisi puhua edes hiukan pienemmällä volyymilla, niin ehkä se jotenkin menisi. Täällä vaan tuntuu olevan tapana kailottaa joka paikassa. Alan pikkuhiljaa kuuroutua. Jokainen kieli täyttää oman tehtävänsä, totta kai, ja jokainen kieli on sen syntyperäisille puhujille (ainakin heille)  rakas ja tärkeä. Tajuan sen. On silti helpotus päästä hiukan kauemmaksi tästä nimenomaisesta kielestä, vaikka Brysselissäkään siitä ei täysin eroon pääse. Mutta uskaltaa ainakin radion aukaista;-)

Sitten - aika paljon myöhemmin - minulla on edessä Viimeinen Ruokakauppakäynti, enkä sitäkään varmasti jää kaipaamaan. Jos olette seuranneet tätä blogia enemmänkin, tiedätte mielipiteeni täkäläisistä ruokakaupoista ja niiden valikoimasta. Jossakin vaiheessa tulee myös käytyä Viimeisen Kerran  postissa,  kaupungilla ostoksilla jne. Ei tule tippa linssiin. Se voi tulla vain silloin, kun käyn Viimeisen Kerran Rannalla - tai kun haen pojat Viimeisen Kerran heidän koulustaan. Ei siksi, että jäisin kaipaamaan kahdella eri bussilla reissaamista, vaan siksi, että koulu on ollut pojille tärkeä ja se on ihan hyvä ja kiva koulu ja...sinne jää poikien kaverit. Toivottavasti äiti on enemmän murheissaan asianlaidasta kuin pojat itse.

Sitten on tietysti ne suomalaiset kaverit ja tuttavat täällä...ja heitä on aika paljon. Joidenkin kanssa olen ollut syystä tai toisesta tekemisissä koko tämän n. viiden vuoden ajan, kun olemme täällä asuneet. Sitten on heitä, jotka olen ehkä tavannut vain kerran, pari tai kolme, mutta jotka ovat kovasti jääneet mieleen. Mutta tällaista se on, Viimeisen Kerran pitää kai sitten heidätkin nähdä...vaikka väli Bryssel- Haag taittuu kyllä nopeasti junalla! (Ja osa uusista ystävyyksistä muuttaa itsekin täältä pois, joten..)

Muistatteko muuten laulun, jonka nimi on tämän kirjoituksen otsikkona? Kyllä ne venäläiset osaavat. Heillä on paljon juuri sopivan melankolisia kappaleita, jotka näköjään tuppaavat mieleen tällaisilla hetkillä, kun Viime Hetket alkavat olla käsillä.