Muistan lukeneeni jostakin jonkun ihmisen haastattelun (näitä tarkkoja lähteitä...) missä henkilö sanoi asuinympäristön olevan hänelle itse asuntoakin tärkeämpi. Se, mihin astuu ulko-oven avattuaan, mitä näkee, haistaa ja kuulee lähikaduilla, keitä tapaa tai vain ohittaa. Haastattelun henkilön asunto oli hänen omasta valinnastaan pieni, jopa liian ahdas hänelle. Perusteluna siis se, että mieluummin asuu ahtaasti ja ehkä hiukan huonokuntoisemmassa asunnossa haluamallaan alueella kuin hulppeasti jossakin missä ei viihdy - vaikka koti olisikin kiva ja suuri ja mitä sitä nyt ihmiset haluavatkin.

Muistan etten ihan ensilukemalta oikein ollut samaa mieltä. Mietittyäni juttua (ei nyt ihan jatkuvasti vaan tyyliin "pulpahti mieleeni taas vuosien jälkeen") voin nyt sanoa olevani aivan ehdottomasti samaa mieltä. Asumisympäristöllä on minunkin henkiselle hyvinvoinnilleni erittäin suuri merkitys.

On tietysti mahdotonta esittää mitään yleisiä totuuksia siitä millainen sitten "viihtyisä asuinympäristö" olisi. Missä toinen viihtyy, siellä toinen ei voisi kuvitellakaan asuvansa. Yhden mielestä pitää olla rauhaa ja toinen kaipaa vilinää ja ihmisiä. Toisen kauneus on toisen rähjäistä ja vanhaa jne. Kyllähän kaikki tämän tietävät: makuasioista on taas kyse.

882607.jpg

Olen kävellen haravoinut nyt lähiympäristöämme ja pidän siitä valtavasti. Vanhat kivitalot ovat kaunista katseltavaa. Nautin myös pienistä kauniista yksityiskohdista, kuten vaikka siitä, että katulamput ovat kauniin malliset tai että ympäristöstä selvästi pidetään huolta. Puiston penkkikin voi olla niin monennäköinen!

882605.jpg

Se, ettei kaikkea näe on minusta jännittävä ajatus. Talojen julkisivut kätkevät hyvin usein suuren takapihan jota ei näe kuin joskus vilaukselta, kun porttikäytävä on jäänyt auki, tai kun joku poistuu autollaan. Ikkunaluukut (joita täällä tosin ei harrasteta) edustavat minulle samaa asiaa. En koskaan oikein tykännyt hollantilaisesta tavasta pitää kaikkea näytillä (etten sanoisi tyrkyllä) ikkunoissaan.

882599.jpg

Talo missä itse asumme ei ole lähellekään näin kaunis kuin nämä kuvien talot lähikaduilla. Meidän talomme on hiukan kuin "käyhän miehen versio" näistä. Silti en suhtaudu näihin kaunottariin "kateudelle" vaan lähinnä niin, että ohikulkiessani saan silmänruokaa ja voimaa niistä. Ei minun tarvitse itse omistaa kaikkea kaunista. Miten ikinä voisinkaan?!

882602.jpg

Lähiympäristössämme on runsaasti leipomoita. Niiden tuoksu jo yksin riittäisi, mutta lisäksi niistä voi joka päivä halutessaan ostaa leipää ja leivonnaisia. Tuollaiset asiat ovat minulle paljon suurempaa luksusta kuin neliömetrit tai lattian materiaali. Olen löytänyt myös parin sadan metrin päästä niin ihastuttavan kirjakaupan, että olen hiukan harkinnut muuttoa sinne;-) Se on täynnä kirjoja, siis TÄYNNÄ, siellä myydään vaikka mitä lehtiä ja lisäksi paperitavaraa. Paikka on yksinkertaisesti pikku paratiisi. Nämä ovat niitä asioita joita haluan lähelleni.

882597.jpg

Kuvassa näkyvän punertavan rakennuksen kohdalta käännytään oikealle "meidän kadullemme". Muutama kymmenen metriä ja siinä on minun kotioveni.

882595.jpg

Talon takapuolen ikkunoista ja kattoterassilta voin nähdä sisäpihoille. Voin arvuutella mitä missäkin mahtaa olla, kuinka ihmeessä tuonnekin pääsee kulkemaan ja mikä lienee tuo torni. Yläpuolellä näkyvän kuvan katolla makaa usein joko mies tai nainen viltillä kun on kaunis ilma. Elämästään nauttivien ihmisten katseleminen on hyvin terveellistä!

882596.jpg

Minua viehättää se ristiriita, että olen suuressa kaupungissa, mutta toisaalta ihmeellisen hyvin suojassa meteliltä. Varsinkin joskus sunnuntai-iltapäivisin voi sulkea silmät, ja hiljaisuus on aivan kuin makailisi jonkun mökin pihalla. Silloin tällöin kuuluu vain miten jonkun haarukka kilahtaa lautasen reunaan.

882592.jpg

Ja eläimiäkin näkyy, heh heh...Alakerran vanhan miehen rähjäisellä takapihalla on paljon kissoja. Kun on aurinkoista, ne tulevat makailemaan maahan laitetuille tyynyille ja rikkinäisille tuoleille. Samat kissat viihtyvät tornikuvassa näkyvällä peltikatolla. Niitä tykkään katsella vaikka silloin kun teen keittiössä ruokaa.

Kun kävelen kadulla ja kaupoissa kukaan ei kävele minun päälleni tai melkein lävitseni. Jos niin sattuisi vahingossa käymäänkin, minulta pyydetään anteeksi. Kun tulen isojen kassien kanssa - tai ilmankin! - nuori mies kiiruhtaa aukaisemaan oven. Hollanninvuosien jälkeen melkein itken liikutuksesta saadessani tällaista kohtelua...