Tänään tapahtui kivaa; Ranskassa asuva suomalaisystäväni S soitti yllättäen minulle. Yllättäen siksi, että uskoin jo että ystävyys on ns. mennyttä. Mennyttä siksi, että itse vain jonin takia, ihan harkitsematta ja sen kummemmin ilman syytä lakkasin soittamasta hänelle keväällä. Sitten kului aikaa, ja vaikka halusin soittaa, en "osannut" kun aikaa oli kulunut jo niin paljon edelliskerrasta. Ihan hullua, tiedän, mutta näinhän se joskus (ja kuulemma aika useinkin) menee. Siksi olin oikein iloinen että hän teki aloitteen, vaikka oli kuulemma miettinyt samoin että "voiko enää" ottaa yhteyttä.

Tutustuin S:aan Ranskassa kun odotin ensimmäistä lastamme. Se oli netin kautta, taisi olla Verkkoklinikan välityksellä jotenkin. Huomasimme että hitto vie, mehän asumme molemmat aivan Pariisin kupeessa, välimatkana muutama kilometri! Hänkin odotti ekaa lastaan. Niinpä aloimme tapailla, tapailimme ja soittelimme paljonkin. Molemmille syntyi vielä toiset lapset, ja kyläilimme paljon päivisin toistemme luona ja lapset leikkivät yhdessä.

Sitten (4 vuotta sitten) muutimme Hollantiin. Alkuun soittelimme usein, sitten hiukan vähemmän ja sitten keväällä kävi kuten kerroin. Mutta tänään siis toisaalta kävi myös se toinen juttu mistä kerroin!

****

Tänään tuli sellainen olo että haluan tehdä suklaakakkua. Nytpä siis alan puuhaan.