Poikien ensimmäinen kesälomapäivä. Kummallinen sana, sinänsä/
"Kesä" - ei näy missään. Lämpötila n. 12 ja tulee ja sataa.
"Loma" - eipä juuri siltä tunnu, missään mielessä.
"Päivä" - juu hyvää päivää vaan...

Tunnelmani ovat että voi kun saisi olla YKSIN vaikkapa kaksi, kolme päivää. Saisi lukea. Ei tarvitsisi kuunnella kenenkään tappelua. Pakkauksenkin voisi suorittaa ilman "auttavia" käsiä.

Tiedän...olen herkästi hermostuva tyyppi, pinnani on lyhyt, en kai vaan "osaa" olla lasten kanssa. Nimenomaan omieni. Tai kyllä sittenkin; tiedän että osaan. En vaan JAKSA tyhjästä mankumista, kinastelua, ulvovia ääniä. Niitä en jaksa.

En muista milloin olisin ollut mieheni kanssa vain kaksin jossakin. Siis edes ruokakaupassa. Ei tämä ihan normaalia ole. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, etten varmaan keksisi puhumista jos yht’äkkiä olisimmekin kaksin.
Se on hiukan pelottavaa. (Kohta joku kommentoi että hommatkaa nyt joku lapsenvahti ja menkää vaikka elokuviin.)

Silti...huomaan että olemme paremmalla puolella nyt monessa asiassa. Me saamme sentään nukkua yöt kokonaan. Meidän ei tarvitse käyttää enää ikinä-koskaan rattaita. Vaippoja ei tarvitse vaihdella. Helpompaa, helpomaa - mutta sitten toisaalta ei. Taas huomaan että molempien poikien kanssa on kerrassaan riemastuttavaa, kun saa olla kahden. Kun toinen poika tulee siihen lisäksi...hup heijaa miten käy.

Hyi hitto miten ruikuttava ja valittava kirjoitus.
Ehkä se oli kuitenkin paras tehdä. Verenpaine taisi laskea ihan hiukan jo sen ansiosta. Onneksi tänään posti toi kaksi lehteä (mutta myös pankin muistutuksen opintovelan n. 500 euron erästä...ja senkin jälkeen vielä pari tonnia jäljellä. Halleluja. Miten voin kyllin kiittää?)