Pitää kirjoittaa aiheesta joka vielä tänä aamunakin ilahduttaa mieltäni. Eilen nimittäin hain poikia monen kassin kanssa, ja heilläkin on aina perjantaina viikonlopuksi monenlaista kotiintuotavaa. Ja tietysti satoi vettäkin...Seisoimme bussipysäkillä, kun siihen pysähtyi auto, josta mies sanoi:"olen nähnyt teidät koululla, saanko viedä teidät kotiinne?". Ensimmäinen reaktioni oli suomalaistyylinen ajatus että kyllä sitä ny ..kele itsekin pärjätään..johan tässä on bussilla ravattu 3 vuotta, tuulessa ja tuiskussa...nin kerta...(ja hampaat irvessä).

Suostuin kyytiin, ja meidät vietiin mukavan keskustelun siivittämänä aivan kotiovelle saakka - vaikka perhe itse asui suht kaukana. Kiitos ja kumarrus.

On se kumma, etten minä ainakaan useinkaan meinaa osaa ottaa apua vastaan. Totta hemmetissä meidän reissumme sujui paljon mukavammin noin, ja siitä jäi pitkäksi aikaa hyvä mieli.

Toinen kumma juttu on, että näiden 3,5 vuoden aikana joina koulussa olen ravannut, minulle ei ole yksikään NAINEN koskaan tarjonnut kyytiä. Ei kertaakaan. Useasti niitä ajaa pysäkin ohi, ja kun ovat kohdalla, tulee kiire juuri vääntää radion nappuloita tai katsella ikkunasta..dippadappadaa...Sen sijaan minua on kuskannut satunnaisesti yksi aivan hulppea zanzibarilainen isä, sitten yksi englantilaismies, pari ranskalaismiestä joilla on lapsia poikieni luokalla jne.

Hmmm.....