 |
|
|||
 |
|
||
|
18.09.2007 - 14:56
on muuttanut tänne.
17.09.2007 - 09:20
Eilen paikallisella höyryjunayhdistyksellä oli avoimien ovien päivä. Paikalla oli junaharrastajia ympäri maata, ja parkkipaikan autoista päätellen myös Ranskasta ja Saksasta.
 Ja nyt puhutaan siis aivan oikeista, liikkuvista junista.  Osa toimi sähköllä, osa oikeilla pikku hiilillä. Tämäkin veturi päästi kunnon höyrypösäykset äänen kera!  Vähän sellaista isojen poikien leikkiähän se oli...mutta oli ilo nähdä ihmisiä jotka ovat niin innoissaan jostakin. Sellaista kun nykyään aika harvoin näkee. Ihmiset yrittävät olla niin cooleja, etteivät kai kehtaa hihkua riemusta tällaisten asioiden takia...  Yksi erityisen kaunis veturi. Tekijänsä keekoili syystäkin ylpeän näköisenä junansa äärellä. Junien kyytiinkin pääsi. Pojat vetivät 15 min. kierroksen ja olivat sitä mieltä, että isän pitää saada kanssa uusi harrastus...Huomasin tietynlaista kiiltoa mieheni silmissä, enkä ihmettelisi vaikka joku kaunis päivä - jos meillä vaan koskaan ikinä on tilaa, aikaa ja rahaa - meiltäkin löytyisi mies jolla on rasvasta mustat kädet. Junien jälkeen tutustuimme keskiaikaan. Jokavuotinen keskiaikajuhla veteli viimeistä päiväänsä. Kyseessä on eräänlaiset markkinat, missä myydään (usein aika löyhästikin) keskiaikaan liittyvää tavaraa ja missä nähdään mm. miekkailua sun muuta asiaankuuluvaa.  Tässä Ranskasta tullut keskiaikaintoilija (tähtipuku) iskee belgialaista kilpakumppaniaan miekalla.   Naisillekin oli tehtävää miekkailukilpailussa; pitkätukkainen leidi kohentaa partnerinsa pukua. Tässäkin tapahtumassa suurin anti minulle oli nähdä asialleen omistautuneita ihmisiä. Monenlaista keskiaikaviritystä näki puvuissa ja varusteissa, osa todella onnistuneita, osa halpoja muoviversioita. Livenä suurelta lavalta non-stoppina soitettu musiikki olisi jo yksin riittänyt syyksi tulla paikalle. 16.09.2007 - 10:20
Haastemies oli käynyt. Kun luin sen olin juuri tullut kaupungilta. Olin vaihtanut mustat legginsit harmaisiin kotiversioihin ja pannut villasukat jalkaa. Minulla on aina kotona villasukat, oli kesä tai talvi.
 Jos joku muu haluaa kertoa mitä on yllä, anti mennä. Kyllä me luetaan. 15.09.2007 - 17:03
En tunne mitään erityistä vetoa avoautoja kohtaan. Eilen sain kuitenkin muutaman tunnin sellaisessa istua, kun oma automme muutti muotoaan. Kas näin se meni:
Perjantain piti olla kiva päivä. Mies oli ottanut koko päivän vapaaksi, jotta saisi hoidettua yhden virastoasian - ja loppuaika (ennen kuin pitäisi hakea lapset koulusta 15.30) oli tarkoitus käyttää sikamaisesti shoppailuun ja yhdessä lounastamiseen. Ihan kuin treffit oman miehen kanssa, siis! Klo 7.55 menimme alas kadulle poikien kanssa. Ja mitä pirua; joku oli käynyt yön aikana iskemässä autostamme sivuikkunan sisään. Se oli rikki, romuna - paskana, suomeksi sanottuna. Tuo auto oli ehtinyt olla meillä hiukan yli viikon. Lasinsirpaleet olivat matkustajan penkillä, mihin oli myös laitettu kaikki hanskalokeroista löydetty tavara. Ilmeisesti rosmon ja mieheni maku on erilainen, sillä aurinkolasit x 2 olivat saanet jäädä. Myöskään musiikkimaku ei ollut kai käynyt yksiin, sillä kaikki musiikki oli jätetty myös paikoilleen. Mitään ei oltu viety. Menin takapenkillä istumaan sillä aamu oli viileä ja ikkunasta veti vimmatusti. Panin vielä takaluukusta viltin itseni ja lasten päälle. Huristimme kouluun ja uusi "avoauto" oli pojista hurjan jännä juttu, mistä pitäisi kertoa kuulemma ihan kaikille luokassa! Jätimme lapset kouluun ja menimme poliisiasemalle. Emme olleet suinkaan aamun ainoat samalla asialla. Meitä ennen oli kuulemma käynyt jo 4 kuskia autonsa kanssa ja kun me odotimme vuoroamme tuli vielä pari lisää. Kaikilla yhteistä auto jossa on pieni sivuikkuna etuikkunan ja varsinaisen sivuikkunan (siis "ovi-ikkunan") välissä. Sen saa nopeasti rikki eikä kuulu kai niin kova äänikään...Ja kaikki me uhrit asuimme suht lähellä toisiamme, eli poliisi arveli tyypin/tyyppien tehneet paikalliskierroksen. Voihan vapaapäivän näinkin viettää...Loppujen lopuksi siitä muotoutui kiva päivä. Soitimme korjaamoon jonne antoivat ajan klo 11.30. Sitä ennen ehdimme hoitaa asiamme Ranskan suurlähetystössä, sitten jätimme auton korjattavaksi ja pääsimme sinne yhteiselle lounaallekin. Sen jälkeen ehdimme vielä puolentoistatunnin pikashoppaukselle ja mieheni olikin ennen kuulumattoman tehokas; löysi itselleen takin, housut ja paidan vaikka normaalisti tuohon menisi hyvinkin koko lauantai. Mutta mitä olen aina sanonut; paniikkishoppaus on tehokasta! Itse löysin itselleni mekon/tunikan ja olen siitä valtavan iloinen. Että aika hyvä päivä. 13.09.2007 - 09:18
Eilen jonotin kahdeksanvuotiaalleni englanninkirjaa kolme varttia. Kirjojen myynti tapahtui koulun alueella vanhempainyhdistyksen toimitiloissa. Miksi jonotus? Kaikki muutkin vanhemmat olivat jättäneet kirjojen hankkimisen viimeiseen mahdolliseen hetkeen.
Illalla kotona katseltiin tekstikirjan sisältöä.  Siinä seikkailee ainakin yksi mummu joka vihaa lapsia ja avaruusolioita. Ihmekös tuo. En minäkään niistä niin tykkää.  Ei ihme että vihaakin, kun lapset ovat tuhonneet hänen teleskooppinsa. Riivatun tenavat.  Ambulanssiahan tässä tarvitaan - vaikka mummu näyttää vihaavan sairaaloitakin, vaikka hoidon tarve on ilmeinen...Taitaa olla aika perusagressiivinen tuo mummeli.  Sairaalasta päästyään mummeli muuttaa Spocktunen jääksi! Hrr.....Kosto se on tämäkin.  Välillä opitaan lisää noitien ruokavaliosta. Ei aina hämähäkkejä vaan vaihteeksi mustekaloja. Terveiset vaan kotikeittiöihinkin. Vaihtelu virkistää!  Sitten opitaan jääkarhujen elämästä. Olen varma että pojastani tulee tunnettu koska hänen äitinsä tulee maasta missä karhut kävelevät kaupunkien kaduilla. (Ai eivät vai? Niin väitti viime vuonnakin yksi poika esikoiseni luokalla. Sanoi vielä kuullensa sen äidiltään....) Pojalla on englantia neljä tuntia viikossa. Tämä on nyt toinen vuosi kun hän opiskelee sitä. Tällä menoa sanavarasto kartuu nopeasti. Pian hän voi keskustella kenen kanssa hyvänsä englanniksi noidista, vihaisista mummuista, alieneista, jääkarhuista ja muusta oleellisesta. Itse aloin opiskella englantia kolmannella luokalla. Eikös silloin olla 9-10 -vuotiaita? Muistelen että ensimmäinen vuosi veivattiin "My name is Kati. What is your name?" -osastoa. Taidettiin puhua kyllä lemmikkikoirastakin. Ehkä nimettiin auto ja koti ja muutama hedelmäkin. "A boy" ja "a girl" tuli opittua kuin vahingossa. Ehkä neljännellä luokalla puhuttiin jo menneistä asioista, en muista. Näillä näyttää olevan tuossa kirjassa jo adjektiivien vertailu ja imperfekti. Yksi muisto omilta englannintunneiltani kun olin kai viidennellä luokalla; opettaja yritti selittää konditionaalia. Sanoi että se on sitä että uISI, menISI, kävelISI jne. Että niinkuin asioita joita tekISI jos voisi. Isi, isi, isi. Sitten Jussia pyydetiin kertomaan englanniksi että yksi poika uisi. Jussin mielestä se oli helppo homma: "He swimisi". That’s right, yeaaah! 11.09.2007 - 13:15
...että jos eksyy niin miksi aina pitää olla
- korkokengät jalassa - vesisade ...mutta miksi mukana ei koskaan ole - karttaa - ketään joka tuntee alueen ..ja kun kysyy tietä, miksi sitä aina kysyy - turistilta - tyypiltä, joka alkaakin puoli huolimattomasti iskeä sinua Ei täs sit muuta. Tana. 10.09.2007 - 09:02
Muistan lukeneeni jostakin jonkun ihmisen haastattelun (näitä tarkkoja lähteitä...) missä henkilö sanoi asuinympäristön olevan hänelle itse asuntoakin tärkeämpi. Se, mihin astuu ulko-oven avattuaan, mitä näkee, haistaa ja kuulee lähikaduilla, keitä tapaa tai vain ohittaa. Haastattelun henkilön asunto oli hänen omasta valinnastaan pieni, jopa liian ahdas hänelle. Perusteluna siis se, että mieluummin asuu ahtaasti ja ehkä hiukan huonokuntoisemmassa asunnossa haluamallaan alueella kuin hulppeasti jossakin missä ei viihdy - vaikka koti olisikin kiva ja suuri ja mitä sitä nyt ihmiset haluavatkin.
Muistan etten ihan ensilukemalta oikein ollut samaa mieltä. Mietittyäni juttua (ei nyt ihan jatkuvasti vaan tyyliin "pulpahti mieleeni taas vuosien jälkeen") voin nyt sanoa olevani aivan ehdottomasti samaa mieltä. Asumisympäristöllä on minunkin henkiselle hyvinvoinnilleni erittäin suuri merkitys. On tietysti mahdotonta esittää mitään yleisiä totuuksia siitä millainen sitten "viihtyisä asuinympäristö" olisi. Missä toinen viihtyy, siellä toinen ei voisi kuvitellakaan asuvansa. Yhden mielestä pitää olla rauhaa ja toinen kaipaa vilinää ja ihmisiä. Toisen kauneus on toisen rähjäistä ja vanhaa jne. Kyllähän kaikki tämän tietävät: makuasioista on taas kyse.  Olen kävellen haravoinut nyt lähiympäristöämme ja pidän siitä valtavasti. Vanhat kivitalot ovat kaunista katseltavaa. Nautin myös pienistä kauniista yksityiskohdista, kuten vaikka siitä, että katulamput ovat kauniin malliset tai että ympäristöstä selvästi pidetään huolta. Puiston penkkikin voi olla niin monennäköinen!  Se, ettei kaikkea näe on minusta jännittävä ajatus. Talojen julkisivut kätkevät hyvin usein suuren takapihan jota ei näe kuin joskus vilaukselta, kun porttikäytävä on jäänyt auki, tai kun joku poistuu autollaan. Ikkunaluukut (joita täällä tosin ei harrasteta) edustavat minulle samaa asiaa. En koskaan oikein tykännyt hollantilaisesta tavasta pitää kaikkea näytillä (etten sanoisi tyrkyllä) ikkunoissaan.  Talo missä itse asumme ei ole lähellekään näin kaunis kuin nämä kuvien talot lähikaduilla. Meidän talomme on hiukan kuin "käyhän miehen versio" näistä. Silti en suhtaudu näihin kaunottariin "kateudelle" vaan lähinnä niin, että ohikulkiessani saan silmänruokaa ja voimaa niistä. Ei minun tarvitse itse omistaa kaikkea kaunista. Miten ikinä voisinkaan?!  Lähiympäristössämme on runsaasti leipomoita. Niiden tuoksu jo yksin riittäisi, mutta lisäksi niistä voi joka päivä halutessaan ostaa leipää ja leivonnaisia. Tuollaiset asiat ovat minulle paljon suurempaa luksusta kuin neliömetrit tai lattian materiaali. Olen löytänyt myös parin sadan metrin päästä niin ihastuttavan kirjakaupan, että olen hiukan harkinnut muuttoa sinne;-) Se on täynnä kirjoja, siis TÄYNNÄ, siellä myydään vaikka mitä lehtiä ja lisäksi paperitavaraa. Paikka on yksinkertaisesti pikku paratiisi. Nämä ovat niitä asioita joita haluan lähelleni.  Kuvassa näkyvän punertavan rakennuksen kohdalta käännytään oikealle "meidän kadullemme". Muutama kymmenen metriä ja siinä on minun kotioveni.  Talon takapuolen ikkunoista ja kattoterassilta voin nähdä sisäpihoille. Voin arvuutella mitä missäkin mahtaa olla, kuinka ihmeessä tuonnekin pääsee kulkemaan ja mikä lienee tuo torni. Yläpuolellä näkyvän kuvan katolla makaa usein joko mies tai nainen viltillä kun on kaunis ilma. Elämästään nauttivien ihmisten katseleminen on hyvin terveellistä!  Minua viehättää se ristiriita, että olen suuressa kaupungissa, mutta toisaalta ihmeellisen hyvin suojassa meteliltä. Varsinkin joskus sunnuntai-iltapäivisin voi sulkea silmät, ja hiljaisuus on aivan kuin makailisi jonkun mökin pihalla. Silloin tällöin kuuluu vain miten jonkun haarukka kilahtaa lautasen reunaan.  Ja eläimiäkin näkyy, heh heh...Alakerran vanhan miehen rähjäisellä takapihalla on paljon kissoja. Kun on aurinkoista, ne tulevat makailemaan maahan laitetuille tyynyille ja rikkinäisille tuoleille. Samat kissat viihtyvät tornikuvassa näkyvällä peltikatolla. Niitä tykkään katsella vaikka silloin kun teen keittiössä ruokaa. Kun kävelen kadulla ja kaupoissa kukaan ei kävele minun päälleni tai melkein lävitseni. Jos niin sattuisi vahingossa käymäänkin, minulta pyydetään anteeksi. Kun tulen isojen kassien kanssa - tai ilmankin! - nuori mies kiiruhtaa aukaisemaan oven. Hollanninvuosien jälkeen melkein itken liikutuksesta saadessani tällaista kohtelua... 07.09.2007 - 13:09
Menin tänään kaupungintalolle viemään yhtä pyydettyä lappua, jotta kaupunkiin asukkaaksi rekisteröitymiseni olisi vihdoin kunnossa. Olin saanut pienen kortin kaupungintalolta, missä minulta pyydettiin paperia, josta käy ilmi että olen ottanut mieheni sukunimen avioliiton yhteydessä. Kortissa luki että paperi tulisi olla suurlähetystöstä. (Taustatietoina; mieheni on ranskalainen, meidät on vihitty Suomessa.) Olin elokuussa Suomessa ja tiedustelin silloin Ranskan Suomen suurlähetystöstä ko. paperia. Sanoivat ettei se kuulu heille, vaan sellaisen saa väestörekisteristä. Sieltä sitten sellaisen pyysin ja sainkin. Leimat ja kaikki, jippii. Nimi se ja se ennen avioliittoa, avioliiton jälkeen se ja se. Kuullosti oikealta.
Tänään menin kaupungintalolle (kolmas kertani). Olin paikalla klo 8.15. Paikka aukeaa 8.30 ja silloin kaikki ulkona jonossa olleet rynnivät sisään ottamaan vuoronumeron. Teräväkyynärpäisyydestäni huolimatta yksi ukko onnistui ohittamaan minut aivan röyhkeydellä. Tosin...ilman sitä ukkoakin ennen minua oli 13 henkilöä. Se ei kuullosta paljon miltään, mutta virkailijoita on yksi ja aikaa menee p-a-l-j-o-n per asiakas, kuten joku saattaa muistaa aikaisemmasta kirjoituksestani. Aika kului, asiakkaat vaihtuivat erittäin hitaasti. EU:n ulkopuolelta tulevia varten oli kaksi luukkua, mutta asiat eivät siellä sujuneet yhtään nopeammin, sillä usein asiakkaana on henkilö jolta ei suju ranska tai englantikaan. Paperitkin hiukan sitä tai tätä - näin virkailijat ainakin kovaan ääneen antavat ymmärtää. Istuin, välillä kävelin, juttelin muiden kanssa, vertailin numeroita ja arvioin mahdollisuuksiani päästä hoitamaan asiani ennen klo 11.45, jolloin paikka suljetaan. Uusia "ystäviä" tuli mm. Kroatiasta, Puolasta, Englannista ja Kuubasta.... Sisuprkleen voimin odotin ilman ruokaa ja juomaa, vessassa käymättä, sillä en halunnut ottaa sitä riskiä, että yht’ äkkiä onkin minun vuoroni (monet lähtivät pois kun eivät jaksaneet odottaa) ja minä istun pöntöllä talon alakerrassa...Ja vuoroni tuli lopulta tuossa paikassa, missä aikakin on pysähtynyt (kellot seinillä näyttävät mitä sattuu, yhdessä ei ole edes viisareita!) ja kaikki muu sen myötä. Aivotoiminta varsinkin, tiskin molemmin puolin, siltä tuntui. Virkailija oli nuorehko mies, aivan mukavanoloinen. Katseltiin papereitani eikä Suomesta tuomani lappu kelvannut. Se ei ollut suurlähetystöstä. Selitin miksen ollut saanut Ranskan suurlähetystöstä Helsingistä pyydetynlaista paperia. Virkailija sanoi kovasti ymmärtävänsä, ettei sieltä sellaisia annetakaan MUTTA nyt haluttaisiinkin toisenlaista dokumenttia: avioliittomme on rekisteröity Ranskan suurlähetystön kautta myös Ranskaan eikä tuossa paperissa ole mitään mainintaa nimenmuutoksestani. Selkeä puute, jonka itsekin huomasin vasta nyt. Moka numero yksi on siis tehty Ranskan Suomen suurlähetystössä kesällä 2005, kun nimenmuutos on unohdettu kirjoittaa vihkitodistukseen. (Suomen väestörekisterissä asia on kunnossa). Moka numero kaksi on tehty elokuun puolivälissä täällä Brysselissä, kun kaupungintalon pikku naisvirkailija kirjoitti pikku käsialallaan pikku lappuseen viestin minulle pyytäen tiettyä paperia - mutta sen väärällä nimellä. Tämän totesimme tämän mukavan miesvirkailijan kanssa. Jos olisin alunperin osannut pyytää Suomen Ranskan suurlähetystöstä oikeanlaista paperia, se olisi minulla nyt...ja olisin sen voinut antaa kiltille miesvirkailijalle. Lapun kirjoittanut kollegansa näyttäytyi tiskillä nopeasti myöntämässä virheensä ja häipyi mappien taakse. Toivottavasti ne kaatuvat hänen päälleen ja hän läikyttää kuumaa kahvia syliinsä. Lisäksi toivon hänelle loppupäivän kestävää välitöntä ripulia. Vietin aikaa kaupungintalolla noin 3 tuntia aivan turhaan. Virkailija ei voinut tehdä mitään, koska ilman oikeanlaista paperia hän "olisi itse vaikeuksissa". Minä otan taas yhteyttä Ranskan Suomen suurlähetystöön Helsingissä, pyydän kopiota siitä dokumentista jota todella halutaan, odottelen sen saamista, menen sitten taas jonakin aikaisena aamuna jonottamaan lippua, sitten vuoroani....eväiden kanssa. Hauskempaa perjantaita teille! 06.09.2007 - 09:38
Eilen oli siis kotipäivä porrastetun koulunaloituksen vuoksi. Poikien leikeissä vilisi tarinoita lapsista, jotka eivät löytäneet oikeaa koulubussia...
 Onneksi lopulta joka ikinen Playmobil-äijä pääsi turvallisesti kotiinsa. Onkohan heilläkin yhtä painavat laukut kuin meidän pojilla?  Esikoinen 8 vuotta, huomatkaa etunoja jolla vältetään taaksepäin kaatuminen!  5-vuotiaani (kohta kuusi, hän muistaa aina huomauttaa!) ei pääse kuin hiukan helpommalla. Hänen laukkunsa näyttää isoveljen laukkua suuremmalta, mutta on todellisuudessa tyhjempi.  Kahdeksanvuotiaani kirjat. Tarkistin heti ettei Suomesta puhuttu soopaa, kuten muutama vuosi sitten paljastui Ranskassa. Olikos se niin, että joku suomalainen äiti/isä/oppilas havaitsi suuuuuria puutteita/vääriä tietoja ranskalaisessa historiankirjassa Suomeen liittyen. Asiaa vietiin menestyksellä eteenpäin. Eilisiltakin meni lappujen täyttelyyn. Saimme sovittua että isompi aloittaa keskiviikkoisin koulun jälkeen piirrustuksen ja pienempi samaan aikaan urheilun. Urheiluryhmän sisällöstä ei sen enempää tietoa vielä ole, mutta samapa se, poika itse sanoi että se on hyvä. Toivon ettei esikoinen turhaannu piirrustuksensa kanssa, sillä uskon hänen luulevan että kyseessä on jotakin hiukan muuta kuin ehkä on...Viime aikoina hän nimittäin on paljon puhunut siitä, miten hän isona alkaa suunnitella autoja ja tietokonepelejä...ja sanoi että piirrustustaitoa siihen tarvittaisiin. Totta varmaan, mutta uskon että tuolla harrastusryhmässä keskitytään piirtelemään hedelmäasetelmia tai muuta kiehtovaa! Ja sitten; sanotaanko vielä PIIRRUSTUS vai jätänkö yhden ärrän pois??? Hirveän noloa. Olen sentään muinoin opiskellut suomen kieltä yliopistossakin ja vielä keväällä opetin lapsia Suomi-koulussa Haagissa...;-)! |
Kirjoittaja
Nimi Piilomajan emäntä Kuvaus Suomalais-ranskalainen perhe Brysselissä. Minä kotona, mies töissä, pojat koulussa. Välillä tapahtuu, toisinaan sitten taas ei.  www.flickr.com
This is a Flickr badge showing public photos from violetimages. Make your own badge here.
NYT
Uuteen kotikaupunkiin tutustumista.
ILAHDUTTAA
Uusi, ihana mahdollisuus joka liittyy käsillätekemiseeni...
SAPETTAA
Minuako?
HAUAISIN kovasti
..nähdä sukua ja ystäviä täällä Brysselissä!
Muut blogini
|
||
