Seitsemän vuotta sitten illalla klo 17 mietin vielä pitäisikö lähteä synnyttämään vai ei. Oli ensimmäisestä lapsesta kyse, enkä oikein tiennyt miltä pitäisi tuntua jotta "saisi" lähteä. Ajoimme kuitenkin Courbevoie:n sairaalaan, ja olimme perillä kuuden nurkilla. Minut tutkittiin, eikä kohdunsuu ollut kuulemma auki juuri lainkaan. Supistuksiakin tarkkailtiin eivätkä ne olleen erityisen voimakkaita saati säännöllisiä. Ja niitä olikin paljon vähemmän kuin oli iltapäivällä kotona vielä ollut. Hoitajat vakuuttivat ettei mitään tapahdu "pitkään aikaan", mutta että voisimme jäädä yhteen perhehuoneeseen hetkeksi.

Menin mieheni kanssa huoneeseen, makailin sängyllä ja kuuntelin musiikkia. Mies luki autolehteä. Molemmista alkoi tuntua hiukan hölmöltä edes jäädä sairaalaan.

Sitten kuului POKS. Siis olen edelleen varma että KUULIN se, en pelkästään tuntenut. Sitten kastuivat housut lapsivedestä, sitten aloin oksentaa, sitten tuli ripuli, sitten niin kauhean kivut etten pysynyt suorana. Minut vietiin synnytyssaliin, epiduraali laitettiin, ja hiukan yli tunnin päästä meillä oli poika. Esikoiseni, erikoiseni. Se oli nopea, raju synnytys, mutta mielestäni helppo ja miellyttävä kokemus.